Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa - Lahden kansanopiston teatterikoulutus
Revii$Ori

Lisätiedot ja lipunvaraus

arkisto

20.3.2015 | Kirjoittanut: Eero Leichner

Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa

Keskiviikkona 18.3.2015

Päivät vilisevät ohi luotijunan vauhdilla. Aika, jonka olen viettänyt Revii$Orin parissa, koostuu herätyksistä, nukkumaanmenoista ja niiden välille ahdatusta jatkuvasta proggiksen treenaamisesta (viime viikkojen elämäni pähkinäkuoressa). Olemme lähellä treenikautemme katarsista, ensi-illan helpottavaa huumaa, enkä ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin Revii$Oriin. Onko tämä innostusta vai hermostuneisuutta? Onko ok, että treenipäivän loppuessa kasilta ryhdyn muiden lavastajien kanssa vilpittömästi rakentamaan näyttämökuvaamme niin pitkälle myöhäisiltaan kuin energiaa riittää – ja että ainoat vapaat tunnit viikossani käytän proggiksen kehittämiseen? Onko ok, että herään lauantaina monta tuntia normaalia aikaisemmin, jotta minulla olisi päivässä enemmän aikaa niitata kanaverkkoa puurakennelmiin? Kyllä. Taide on itsekästä – se vaatii niin paljon kuin olemme valmiita sille antamaan. Jo kouluvuoteni alussa tein sen päätöksen: tahdon antaa sille kaikkeni.

On absurdia, kuinka pienessä osassa roolityöni on tässä näyttelijäntyöhön keskittyvän hurmoksellisen spektaakkelin tekovaiheessa. Olin jo joululomalla pohtinut kaikennäköisiä valmistautumisrituaaleja, joita voisin treenikaudella harjoittaa – mikään niistä ei ole toteutunut, kun on kymmenen miljoonaa asiaa siinä sivussa hoidettavana. Venytin tämänkin blogin kirjoittamista niin pitkälle kuin mahdollista, koska halusin kirjoittaa näyttelijän valmistautumisesta rooliin ja esitykseen. Koska en ole kyennyt keskittymään roolihahmooni täysvaltaisesti 120%:lla energialla eikä siitä siksi ole toistaiseksi mitään erikoista kerrottavana, keskityn tässä tekstissäni kirjoittamaan, mitä Taide minulta vaati – kun elämässä mennään Taide edellä.

Kaksi viikkoa sitten nk. kaaos alkoi. Lavasteita alettiin raksaamaan täydellä teholla (tarkoitan suunnittelun ja materiaalin hankkimisen jälkeistä vaihetta, jossa lyödään jo nauloja lautaan) sekä ryhdyttiin kuvaamaan Revii$Orin traileria – helkutinmoiset työpäivät! Kaksi edeltävää viikkoa viimeistään määrittivät, minkä panoksen teatteriesityksen tekeminen vaatii. Se ei todellakaan ole mitään nk. ”taidehörhöilyä”, jossa teatteriopiskelijat pieraisevat lavalle kahden ja puolen tunnin pläjäyksen ”inspiraation vietävinä” – ei, ei; se on työtä, työtä, työtä! Jutustaan on pidettävä kiinni; se on vakaumus, uskonto, tärkein asia maailmassa… Joka aamu ennen treenien alkua koko meidän työryhmämme kastaa itsensä pyhällä vedellä ja pyhittää rituaalillaan treenitilan, tulevat harjoitukset sekä itsensä. Tämä on yhteinen ritaalimme, jonka olemme yhteisestä sopimuksesta panneet käytöntöön. Ja se toimii. Teatterilla on merkitystä.

Mitä produktion tekeminen minulle merkitsee? Voin kertoa esimerkiksi trailerin teosta. Olen prosessin aikana oppinut kunnioittamaan näytelmäämme kokonaisuutena – uskon, että traileri symboloi varsin hyvin Gogolin palvontaani, produktiomme palvontaa. Traileria suunnitellessani pidin erittäin tärkeänä sitä, että näytelmämme tunnelma välittyisi (vaikka se onkin loppupelissä oma tulkintani näytelmästä). Pidin elintärkeänä sitä, että katsoja ymmärtäisi, mitä olemme tekemässä (ja vielä tärkeämpää: että itse ymmärtäisin). Kun näyttelijät saapuivat kuvauspaikalle perjantaina illalla näytelmän treenien jälkeen, oli tila lavastettu valmiiksi. Tiesin, mitä olin tekemässä – minä luotin siihen sataprosenttisesti. Tästä syystä minua jännitti ihan sikana!

Näyttelijät seisoivat rivissä väsyneen oloisina. Oli paljon pulinaa sekä melua. Tiesin, että siirtyminen ensemblen jäsenyydestä ohjaajan rooliin olisi vaikeaa pitkän päivän jälkeen – mitä se lopulta olikin. Olen ohjaana impulssiivinen. Ihailen teatterin autenttisuutta – mikä selittänee, miksi ohjaamani jutut ovat aina jonkin sortin rituaaleja, eli nk. ”kasvavaa hurmosta” (mitä Revii$Ori sattumalta on myös). Annoin näyttelijöille ohjeeksi vetäytyä omaan päähänsä ja hytkyä musiikin tahtiin – kerroin harjoituksen kestävän n. 30 min. En tietenkään saanut innostuneita hurraa-huutoja… Kiistelimme vartin verran siitä, onko se trailerin kuvauksissa järkevää (plus kaikki olivat väsyneitä, muistetaan se). Pidin kuitenkin pääni – ja sain tahtoni läpi. Se, mitä näette trailerin punaisissa kuvissa, ovat puhdasta inspiraatiota, autenttista liikehdintää, jota trailerin kuvaaja Rosa sekä minä dokumentaarisesti seurattiin. Matsku oli raakaa, räävitöntä – kuin hiomaton timantti. Hurrasin mielessäni: Rakastan näytteljäntyötä! Vain sillä on merkitystä! Muu on ekstraa. Olen yhä tätä mieltä – ja olen aina ollut. Hän, joka kävi joulukuussa katsomassa Teatterikoulutus I:n poliittinen kannanotto -demoja ja näki ohjaamani Kurimuksen, voi ehkä ymmärtää, mitä ajan takaa. Kurimus syntyi myöskin pääasiassa näyttelijäntyön etydeistä ja autenttisesta toiminnasta.

Sain perjantain kuvaussessioista niiiiiin hyvää matskua, että minua kutkuttaa ajatus koota siitä hiljaisuutta huutava lyhytelokuva – jonka tekeminen vaatii aikaa, mistä tällä hetkellä voi vain unelmoida… Saamani matsku oli jotain niin maagista, että en olisi koskaan voinut ohjaajana keksiä sellaista! Esimerkiksi kuva, missä Linnea ja Miina tanssivat seinää vasten (Lilli jaloillaan ja Miina lattitasossa) – väri on punaista ja seinillä varjoja… se kuva on täydellinen! Siitä heijastuu loistavasti pakkomielteeni estetiikkaa kohtaan (sillä olenhan esteetikko), enkä ollut edes suunnitellut sitä ollenkaan. Mahtavaa! Kaikki kuvaamani oli hyvää käyttötavaraa – 95% siitä jäi leikkauspöydälle. Ai, ärsyttikö? Oikeasti? Seuraavana päivänä kuvattiin Lahden kaupungintalon portailla (porraskuva symboloi taas pakkomiellettäni estetiikkaan – kuten kuva virkamiehistä tiivissä kasassa kirkkaan lumen päällä). Vaikka taisteltiinkin kylmyyttä vastaan, oli tunnelma keskittyneempi ja autuaampi – ottojen välissä laulettiin ”Euroopan syrjäkylää”!

Lopun viikonlopusta vietin erakoituneena kansanopiston ullakkostudiossa traileria editoiden – tuulettaessani aivojani piipahdin esityssalissamme seuraamassa lavasteiden vauhdikasta valmistumista ja antamassa impullsiivisia neuvoja ja kuuntelemassa ehdotuksia muilta lavastus-tiimiläisiltä, joihin itsekin lukeuduin. Suunnittelusta sain lisää innostusta leikkaushommiin. Hassua – Revii$Ori rentoutti.

Sen jälkeen on päivien rytmi ollut tiukkaa ja raskasta tykitystä! Lavastustiimin kanssa ollaan vähän väliä itseämme hauskuttaaksemme laskettu päivien työtuntien määrää – lähes aina luku oli 12-14 tunnin välillä. Oho. Mutta hienointa siinä on se, että suurin osa noista työtunneista oli vapaaehtoisia! Tunnen jatkuvasti henkilökohtaista tarvetta saada näytelmämme näyttämään hyvältä. Aiemmissa produktiossa olin tottunut kunnioittamaan ohjaajan visoita ja keskittymään roolityöhöni näytelmän vaatimilla keinoilla. Mutta on näyttelijällä vastuutakin! On ihanaa todeta, että Revii$Oria tehdessä on jokaisen työpanos ollut yhtä tärkeää kokonaiskuvan kannalta. Seisomme yhtenä rintamana taiteemme takana, tasavertaisina ja ylpeinä!

Minulle soitetaan ulkomaailmasta (Helsingistä) yhä useammin. Milloin näemme taas? Millaista on tehdä proggista? Mikä rooli sinulla on? Paljon reploja? Hmm…hmm… Joo, ei… Ei sillä ole merkitystä. On vaikeaa selittää, mitä minä oikeasti tunnen; mitä minä niin kuin oikeasti teen. On vain meidän laumamme ja sitten on Revii$Ori – siinä kulkee tämänhetkinen elämäni, palvellen täysvaltaisesti näyttämötaidetta aamusta asti myöhään yöhön saakka. Tätä minä teen – ja teen sitä täysillä!

Ensi-iltaan on enää muutama päivä. On virkistävää, kun uuudet kasvot raottavat tunkkaista kuplaamme. Vaikka en vaihtaisi tätä mihinkään, on ulkomaailma mukava tuulahdus ympäristöömme. Taiteilijalle ei koskaan tee hyvää sulkeutua omiin kummallisuuksiinsa pitkäksi aikaa – vaikkakin ne kummallisuudet ovat meille vain normaalia arkielämää.

PS. Ryhmän keskittyminen alkaa pikkuhiljaa suuntautua kohti roolityötään ja näytelmään. Vauhdikkaat ajatukseni alkavat viimeinenkin keskittyä näyttelemiseen. Olisi hienoa kirjoittaa tulevaisuudessa tästä produktiosta jotain näyttelijän näkökulmasta. Ehkä pääsenkin toteuttamaan alkuperäisen blogikirjoitus-suunnitelmani…

REVII$ORI – lisätiedot ja lipunvaraus →