Lahden kansanopisto kapinavuonna 1918

Lahden kansanopisto kapinavuonna 1918

Lahden Kansanopistossa alkoi kevätlukukausi v. 1918 tammikuun 10 p:nä hyvin toivein 131 oppilaan kanssa. Iloinen ja uuttera työskentelymme sai kuitenkin jo saman kuun lopulla aavistamattoman käänteen. Tammikuun 26 p:nä piti allekirjoittaneen mennä Helsinkiin raittiuspäiville. Ollessani menossa asemalle tuli vastaani eräs rautatievirkamies, joka varoitti lähtemästä sille matkalle. Uskoin hänen sanaansa ja palasin kotiin. Samana ja seuraavana päivänä herätti huomiotamme eri teitä saapuvien reppuselkäisten miesten kokoontuminen Lahteen. Ollessamme maanantaina 28/1 ensimmäisellä tunnilla marssi opistolle suuri joukko punanauhoilla ja kivääreillä varustettuja miehiä, jotka ottivat haltuunsa opiston isonpirtin. Soitettuani punakaartin esikuntaan ja pantuani vastalauseen tämän johdosta miehet vietiin pois opistolta vielä samana päivänä. Helmikuun 2 päivänä punakaarti kuitenkin uudelleen valtasi isonpirtin ynnä kaksi muuta huonetta, järjestäen ensinmainitun sairaalaksi ja jälkimmäiset hoitajien asunnoksi. Maaliskuun 15 päivänä oli näiden lisäksi luovutettava kolme muuta salia, iso keittiö sekä kaksi opettajahuonetta, mitkä kaikki joutuivat sairaalatarkoituksiin, johtuen tämä laajennus nähtävästi samana päivänä sattuneesta Heinolan toisesta taistelusta.

Sunnuntaina 27/1 jouduin aivan sattumalta kuulemaan, että on tarkoitus koota valkoisia Sysmään sotilaallisiin harjoituksiin kaiken mahdollisen varalta. Seuraavan aamun tapaus selvitti meille kansanopiston miesväelle, mitä oli tehtävä. Matkavalmistukset suoritettiin parissa päivässä, niin että jo keskiviikkona 30 päivä läksi ensimmäinen joukko, torstaina toinen ja lauvantaina kolmas. Kolme miesopettajaa ja suurin osa poika-oppilaista vaihtoi nyt kirjan kivääriin. Yhtä lukuunottamatta pääsivät kaikki onnellisesti läpi punaisten ketjujen. Se yksikin neuvotteli itsensä vapaaksi ja pääsi onnellisesti toisten perässä seuraavana päivänä. Kaupungilla ja pian myöskin maakunnassa kerrottiin romanttisia juttuja poikaimme lähdöstä. Yksi tarina kuului näin: Kansanopiston pojat olivat varustaneet itsensä punaisilla nauhoilla ja menivät hotelli Lahdessa olevaan ruokalaan syömään. Syötyä sanoi joukon johtaja: »No, pojat, eivät ne tässä pidot parane, elleivät vieraat vähene. Katsokaa tuolta nurkasta itsellenne jokainen kivääri ja patruunavyö, niin lähdetään ketjuun.» Ja niin he sitten marssivat läpi kaupungin ja sitä menoa Sysmään asti.

Toinen muunnos oli taas tällainen: Kansanopiston pojilla oli kaupungin pohjoisella puolella olevassa metsässä asekätkö. Otettuaan sieltä kiväärit he lähettivät edellään pari toveria, joilla oli asianmukaisessa kunnossa olevat lupaliput poistua kaupungista, ja sitten säntäsivät itse juoksujalkaa kiväärit olalla perässä. Tultuaan punaisten vartijain luo tiedusti joukon johtaja: »Onko tästä mennyt kaksi sellaista ja sellaista miestä? — On! — Ai, peijakas, ne olivat oikein päälahtareita, ne on saatava kiinni. Hei, pojat, pikamarssissa perään.» — Ja niin he menivät rennosti läpi punaisten ketjun.

Helmikuun 2 päivänä saapui lähteneiltä ensimmäiset kirjeet Sysmästä. Hyvä nippu niitä olikin. Tuskin oli tuoja ennättänyt poistua, kun tultiin ilmoittamaan, että kirjastohuoneessa on eräitä miehiä, jotka tahtovat puhutella minua. Punaisia, jotka esittivät kirjallisen määräyksensä pitää talossa tiukka kotitarkastus, koska esikuntaan oli tullut kirje, jossa ilmoitettiin, että »opistolla on viisi kuormaa aseita ja kaksi opettajaa on mennyt Sysmästä hakemaan lahtareita Lahteen. Johtajan suhteen, joka vielä on kotona, on ryhdyttävä erikoisiin toimenpiteisiin.» Kirje oli naisen käsialaa.

Sysmästä saapunut kirjenippu pullotti povitaskussani, kun astuin punakaartilaisten eteen. Kuultuani heidän asiansa sanoin: »Tietenkään en voi estää teitä pitämästä kotitarkastusta. Kuitenkin pyydän hetkisen odottamaan, että saan ilmoittaa perheelleni, mistä on kysymys, että eivät säikähdä.» Vaimolleni, joka juuri istui takkatulen ääressä, viskasin kirjenipun kehoituksella uskoa se tulen huomaan. Väittelin vielä hetken miesten kanssa, jotta palon jäljet ennättäisivät hävitä. Sitten suoritettiin kolmatta tuntia kestävä tarkastus, jossa ei kuitenkaan mikään kätketty joutunut näkyviin.

Seuraavina päivinä ja viikkoina meni suurin osa tytöistä kotiinsa. Monet olisivat halusta lähteneet Sysmään, mutta sieltä saapui sana, että siellä on tarpeeksi sellaista apua. Marianpäivänä oli enää jälellä parikymmentä oppilasta, näistä 4 poikaa, jotka terveydellisistä syistä eivät voineet lähteä sotatoimiin. Tytöt olivat rintaman takana. Jälelle jääneiden kanssa pidettiin opistotyötä vireillä, ollen tämä homma aluksi omiaan peittämään lähteneitten jälkiä, mikä onnistuikin aina helmikuun puoliväliin saakka, jolloin punaiset vaativat tiliä poikaimme häviämisestä.

Koko helmikuun ajan oli kaupungintalo, joka on aivan lähellä opistoa, keskeisin paikka punaisten hommissa. Sittenkuin 28/2 oli ollut Heinolan ensimmäinen taistelu, muodostui kansanopisto toiseksi tärkeäksi paikaksi. Kaupungintalolta läksi joku päivä joukkoja rintamalle. Kansanopistolle tuotiin haavoittuneita. Niiden tuonti tapahtui pääasiassa pimeän aikana. Silloin kyyrötettiin ikkunoissa valojen ollessa sammuksissa. Raollaan olevasta avattavasta ikkunasta koetettiin saada selville tulijain puheista, missä oli ollut taisteluita. Öiseen aikaan istuttiin myöskin puhelimessa kuuntelemassa, jolloin niinikään saatiin tietää yhtä ja toista. Siinä hommassa olin paraillaan 19/4 klo 7,20 a., kun asemalta ilmoitti hätäinen ääni: »Nyt ne p – – – – – – et ovat hiipineet asemalle ja vartijat ovat luovuttaneet aseensa!» —»Yleinen trivooka (= hälyytys)! » — komensi joku kaupungintalolla.

Mitään erikoista hälyytystä ei kuitenkaan tarvittu, sillä samalla alkoivat kiväärit, kuularuiskut ja tykit kaamean soittonsa, jota sitten kesti pimeän tuloon asti hetki hetkeltä yhä kiihtyen. Kaameutta lisäsivät punaisten pommeillaan aikaansaamat tulipalot.

Huhtikuun 19 päivän taistelu keskittyi pääasiassa kansanopiston vaiheille, joka johtui siitä, että punaisten patteri oli Kansanopistomäellä, muutamia kymmeniä metrejä itäänpäin opistorakennuksesta, ja hyökkääjien pääjoukot tulivat idästä päin. Opiston ikkunoista voitiin nähdä, miten punasten patterilla mies aina silloin tällöin kellistyi. Kerran sattui pommi heidän patteriinsa niin, että tykki hypähti koholle ilmaan pudoten maahan pyörät päälle päin. Punaisten ammunta oli tavattoman kiihkeää. Hyökkääjät ampuivat hillitymmin, minkä huomasi heidän pommiensa tulosta, joita putoili useita opiston ympärille, mutta, ihmeellistä kyllä, ei yhtään rakennuksiin. Illan suussa heidänkin ampumisensa taajeni ja panokset olivat voimakkaampia. Ne ajoivat talon asukkaat kellareihin.

Tuskin olimme kerinneet sinne sulloutua: kun kuultiin, miten kiväärinperillä lyötiin oviin, jalkaa polettiin ja kauheasti karjuttiin. Joku sisään syöksyvä nainen haasteli hätääntyneenä: »Ne ovat ryssiä; ne ovat niin kauhean julmia!»

Luulimme, että kaupunkiin pyrkivät valkoiset oli lyöty ja että punaiset olivat panneet venäläiset tappamaan ja ryöstämään. Ne olivat kauheita minuutteja. Odotimme viimeistä hetkeämme.

Sama jyskytys ja karjuminen jatkui.

Kukin valmistautui omalla tavallaan eroamaan elämästä; ainoastaan joku lapsi itki. Useimmat lienevät sydämessään haastelleet Jumalansa kanssa.

Kaamean jännityksen katkaisi hetkeksi 13 vuotias poikani sanat: »Isä, minä menen vakoilemaan.» Sanoi ja meni sekä palasi tuossa tuokiossa. Toivo ja into oli salvata pojan hengityksen, kun hän sammalsi: »I-isä, mi-minä lu-luulen, e-että ne o-ovat sa-saksalaisia!»

»Kuolemahan se täällä kellarissakin kohtaa; minä menen ottamaan selkoa tilanteesta» — sanoin, puristin vaimoni kättä ja nousin kellarista pihamaalle.

Saksalainen sotilas astui luokseni. Suljin hänet syliin ja lausuin tervetulleeksi, pelastajaksi kiittelin. Mies työnsi minut irti itsestään ja vaati seuraamaan mukanaan. Käskin poikaani, joka oli tullut kanssani, menemään kellareissa oleville ilmoittamaan, että tulijat olivat saksalaisia, ystäviä, ja että punaiset oli lyöty.

Mutta saksalainen vaati myöskin pojan seuraamaan itseään, joten vaimoni, lapseni ja muut kellareissa olevat saivat vielä nääntyä kotvan aikaa kauhean tuskan vallassa, jota lisäsi nyt vielä epätietoisuus meidän kahden kohtalosta, mikä olisi saattanut olla pahin, sillä laukauksia kuului yhtämittaa.

Sotilas vei meidät opiston alaeteiseen, minne oli koottu paljon väkeä. Saksalainen upseeri asetti heti kädessään olevan taskuaseensa ohimolleni tiukaten, olinko bolsheviki vai mikä. Tultuaan vakuutetuksi, mikä olin miehiäni, hän pyysi minua erottamaan valkoiset ja punaiset toisistaan. Ensin saksalaiset tutkivat valkoiset. Puukot ottivat pois jättäen ne minun huostaani. Muita aseita ei heiltä tavattu.

Sitten seurasi punaisten tarkastus. Kenellä tavattiin ase, hänet vietiin pihalle ja ammuttiin heti. Kesken kaiken säntäsi opistolle kaksi punakaartilaista komentaen: »Linnanen käski, että kansanopistolla on sammutettava kaikki valot!»

Kaupungintalolla ei tiedetty, että opisto oli saksalaisten hallussa. Molemmat miespoloiset menettivät henkensä.

Kun punaiset oli tarkastettu, toimeenpanivat saksalaiset talossa perusteellisen kotitarkastuksen, jossa minun tuli olla mukana. Sen tapahduttua sanoi saksalainen upseeri minulle: »Tästä talosta on meitä ammuttu koko päivä. Jos meitä vielä ammutaan täällä ensi yönä, niin silloin teidät ammutaan huomenna.»

Tähän huomautin: »Tällainen touhu on meille perin outoa. Siksi olen ollut koko päivän asunnossani ja iltahetket kellarissa, joten en voi tietää, ketä on tunkeutunut taloon, joka muutenkin on ainoastaan osittain ollut hallussamme. Mutta kun nyt olemme kaikki paikat tarkastaneet, punaiset ovat vankeinanne ja miehenne vartioivat taloa, niin luulisin, ettei tarvitse pelätä mitään sala-ampumista.»

»Ja nyt» sanoi saksalainen päällikkö, »tulee teidän majoittaa taloonne komppania saksalaista sotaväkeä, ja upseereille paremmat asunnot. Vielä pyydän meille kaikille ruokaa, sillä kuormastomme saapuu vasta huomenna.»

Nämä vaatimukset täytettiin ilolla. Upseerit palvelijoineen pyysin yksityiselle puolelleni.

Kun oli päästy illallispöytään, niin kävi selville, että opistolle majoitetun komppanian päällikkö Süwen oli siviiliammatiltaan opettaja ja pieni runoilija. Siitä keksinnöstä seurasi, että sotaiset asiat saivat luvan kiltisti väistyä kasvatuskysymysten ja runouden tieltä. Ei tarvinnut enää pelätä ammutuksi tulemista. Kun tästä leikillä huomautinkin, niin selitti luutnantti Süwen, mistä heidän ankara käyttäytymisensä oli johtunut. Koko päivän oli heitä ammuttu kuularuiskulla kansanopiston holvieteisestä, josta on ovi asemalle päin. Ja juuri tuon saman eteisen kohdalla olevassa tornissa liehui punaisen ristin lippu. Tästä petollisesta menettelystä olivat saksalaiset olleet niin vihaisia, että kerran jo asettivat tykin opistoa kohti ampuakseen mäsäksi koko laitoksen, Niinikään oli heitä ammuttu kuularuiskulla opiston pihamaalta, kun he vallattuaan Kansanopistonmäellä olevan punaisten patterin laskeutuivat, sieltä alas opistolle. Saksalaiset olivat taloon tullessaan siinä käsityksessä, että se oli punaisten pääpaikka ja että kaikki siellä olivat kapinallisia.

Muuten kertoivat saksalaiset upseerit, että he eivät missään koko maailmansodan aikana olleet todenneet niin mielettömän kiihkeää mutta tolkutonta ampumista. He sanoivatkin antaneensa Lahdelle uuden nimen: »Huikaupunki», sillä kaikenlaiset kuulat ja pommit vinkuivat koko päivän ilmassa täyttäen sen hui-äänillä. Punaisten pommit putoilivat 2-3 km saksalaisten selkäpuolelle, joten heidän oli mukava edetä tuon punaisten ampumakaaren alla.

Seuraavana aamuna, siis huhtikuun 20 päivänä, kiintyi huomio ennen muuta niihin moniin kuolleisiin, joita oli opiston pihalla ja nurkissa. Myöhemmin täytti pihan perästä saapuva kuormasto.

Keskipäivällä saapui kaupunkiin Kalmin pataljoona. Sekin marssi ensin kansanopiston edustalle, missä päälliköt vaihtoivat saksalaisten päälliköiden kanssa tervehdykset. Tässä joukossa palasi myöskin ensimmäinen meidän tammikuun lopulla rintamalle lähteneistä pojistamme, Viljo Salonen, miehekkäänä, ruskettuneena, velvollisuutensa täyttäneen rauha ja kirkkaus olemuksessaan. Iloinen oli tämä jälleennäkeminen. Samanlaista iloa olikin meillä sitten pitkin kevättä ja alkukesää sangen runsaasti, meitä kun pistäytyi tervehtimässä ei ainoastaan sen talviset oppilaat vaan myöskin aikaisemmin opistossa olleita, sillä sangen yleisesti olivat entiset oppilaamme olleet taistelemassa oikeuden ja vapauden puolesta. Vapaustaistelun viime viikkoina olivat kaikki Lahden kansanopiston 1917-1918 vuoden miesoppilaat mukana, sillä nekin, jotka olivat jääneet opistolle, saivat kukin valkoisessa armeijassa tehtävänsä Lahden valloituksen jälkeen. Samoin yhtyivät valkoisiin joukkoihin ne, jotka heti kapinan aljettua aikoivat valkoiselle rintamalle, mutta tulivat estetyiksi, kun tahtoivat ensin pistäytyä kotona, jolloin joutuivat punaisten ankaran silmälläpidon alaisiksi.

Olipa entisiä naisoppilaitammekin mukana ruokailu- ja sairashoitotoimissa, kuten Sisko Brummer, Iida Ruokosalmi, Martta Paavola, Suoma Siegberg, Alise Mustapää y. m.

Mutta eivät palanneet kaikki. Sankarikuolon saivat osakseen opiston entinen opettaja Hjalmar Grenman ja entiset oppilaat Jalmari Saksa, Juho Viljo, Emil Kittelä, Oskar Hahl ja Lauri Valkonen. — Punaisten murharaivon esineiksi joutuivat Klas Holma, Akseli ja Elo Isohiisi, Oskari Eloranta, Vihtori Eloranta, Eino Kuusisto (Mäkelä) Paavo Ruuti ja Antti Nikkilä.

Kun valkoisia alkoi saapua Lahteen, järjesti opiston naisväki kaupungin naisten avulla, opiston talousopettajatar Lempi Immonen pääemäntänä, heitä varten ruokalan opistolle, jossa sitten kevään kuluessa ruokittiin päivittäin tuhatkunta miestä. Lahden pommituksen aikana 21/4—1/5, jolloin kymmeniintuhansiin nouseva punakaartilaisarmeija epätoivon vimmalla yritti puhkaista itselleen Lahden kohdalta läpipääsyn itäänpäin, oli tuo valkoisten ruokkiminen rankkaa hommaa. Useimmat ikkunat olivat säpäleinä. Kylmä pohjatuuli pääsi puhaltelemaan sisään. Kuulia ja pommeja ei ainoastaan vinkunut lakkaamatta ilmassa, vaan tuli niitä sisäänkin. Useimmissa huoneissa pistäytyi kiväärinkuulia, jotka eivät kuitenkaan surmanneet useampaa kuin yhden saksalaisen sotamiehen. Pommejakin osui opiston rakennuksiin kaikkiaan 14. Kun pommi sattui päärakennukseen, niin silloin emännät kirkasivat ja pinkasivat kellariin, mutta hetken kuluttua taas palasivat patojensa ääreen. Näissä ruokalahommissa kunnostautuivat pommituksen aikana erikoisesti opiston miesoppilaat Kuosma, Nousiainen ja Sykäri, jotka keskellä kuulasateen suorittivat kaikki ulkosalla tehtävät työt.

Tämä 12 päivää kestävä pommitus oli muuten kauheinta, mitä ajatella saattaa. Ihmisten hermovoima oli loppua sen aikaansaamassa jännityksessä. Kiivainta oli pommitus illoin ja öillä. Vähitellen oli oppinut erottamaan, milloin laukesi saksalaisten ja milloin punaisten tykki. Kun punaisten tykki oli laukaistu, niin seurasi muutamia hirveitä sekunteja, joiden kuluessa kauhean jännityksen vallassa odotti, mihin lähtenyt pommi sattuu ja miten sattuu: kestääkö seinä, jos osuu rakennukseen, vai työntyykö sisään ikkunasta vai katostako putoaa. Kansanopistolla saatiin nämä tuskat perusteellisesti kokea, sillä se ynnä kaupungintalo ja sairashuone olivat erikoisesti punaisten tykkitulen alaisina, opisto epäilemättä siksi, että siellä majaili saksalaisia ja ruokittiin valkoisia. Erinäisistä seikoista voi päättää, että punaiset saivat tietoja Lahdesta. Pommituksen aikaansaamaa kauhua lisäsi pelko, että punaiset pääsevät Lahteen, jolloin tietenkin olisivat toimeenpanneet julman ryöstön ja teurastuksen. Puolustajia oli vähän, hyökkääjiä paljon, taistellen viimemainitut epätoivon vimmalla, sillä heille kävi lentokone Viipurista käsin viskelemässä raporttia: »Asema toivoton. Hinnalla millä tahansa puhkaiskaa itsellenne tie Lahdessa.» Satatuhatta markkaa olivat punaiset luvanneet sille joukolle, joka ensiksi pääsee Lahteen.

Vappu keväällä 1918 oli epäilemättä ihanin päivä, mitä Lahdessa on koskaan eletty. Silloin loppui 12-päiväinen pommitus ja pelko punaisten kauhuntöistä, kun tuon ikimuistettavan päivän aamuna puna-armeija vangittiin.

Vasta pommituksen lakattua pääsi oikein huomaamaan, millainen mehiläispesä kansanopisto oli. Oman väen lisäksi, joka oli siristäytynyt 4—5 huoneeseen, oli komppania saksalaisia upseereineen, valkoisten ruokala ja punaisten sairaala, jossa oli parisataa sairasta. Väliin pelmahti näiden lisäksi junallinen ohikulkevia valkoisia, joille tarjottiin opistolla ruokaa. Aamupäivin nähtiin pihamaalla saksalaisten reippaita sotilasharjoituksia. Iltasin he laulelivat, soittelivat ja lueskelivat. Kuusi viikkoa he kaikkiaan viipyivät opistolla. Heidän jälkeensä majoitettiin taloomme suomalaisia sotilaita. Punaiset sairaat vietiin pois Hennalaan heinäkuun lopulla. Elokuun lopulta lokakuun alkupäiviin istui opistolla valtiorikosoikeus, jolloin sivultakatsojalle selvisi eri tavoin se kurjuus, jota punakapina oli myöskin osanottajilleen valmistanut. Katsellessa tuota kurjaa joukkoa, joka samalla johti mieleen heidän tekemänsä tihutyöt, kumpusi rinnasta rukous: »Herra, armahda Suomen kansaa! Ohjaa ja varjele sitä, ettei sen keskuudessa enää milloinkaan veljessotaa syttyisi! »

Rope Kojonen.