Tässä ja nyt - Lahden kansanopiston teatterikoulutus
Revii$Ori

Lisätiedot ja lipunvaraus

arkisto

20.3.2015 | Kirjoittanut: Ville Hilska

Tässä ja nyt

Työpäiväkirjamerkintä puolentoista viikon takaa, keskiviikolta 11. maaliskuuta:

yhdeksän
päivän luku on yhdeksän
yhdeksän vuorokautta ensi-iltaan

päivän väri on kaljakorin keltainen
päivän pituus on helvetin pitkä
päivän sää on kolea
sisäilmassa sahanpurua

silmiä kirvelee

päivän tunne on kiitollinen
että saan olla tässä

eiku nyt se vaihtui
päivän tunne on raivo
miksi toi noin möykkää
kenen kahvikuppi ja miks vitussa se on tossa

eiku nyt se vaihtui
päivän tunne on onnellinen
ihania ihmisiä

eiku nyt se vaihtui

Kas, kuinka vapautuneita tunteita sitä on tuntenutkaan tuossa tovi sitten. Suorastaan pulppusi, liekö turhautumisen purkamista? Sitä mentiin mentaalisti niin laidasta laitaan tai lattiasta kattoon, tuhatta ja sataa, seilattiin aallonharjalla ja tiputtiin kovaa ja korkealta. Millaista tunnemyrskyä ne viimeiset valmistumisen ajat olivatkaan. Kuinka paljon rakkautta voikaan olla jo siinä, että toinen tulee ja pitää lautaa paikalalan kun naulaat. Kuinka raivon partaalle se ajaakaan kun akkuporakone on varattu ja joku on kadottanut just sen sopivimman terän.

Joku. Kuinka isoon osaan nousikaan se joku, jota huudettiin aina välillä ja jonka piikkiin terveen itsetunnon puuskassaan pisti pienen takaiskunsa. Onneksi se joku oli aina siellä, se joku, joka oli paikalla silloin kuin piti ja otti vaikka kädestä. Joku, lauman jäsen.

Ja nyt. Tässä ollaan. Alussa ja lopussa. Viikkokausia jatkunut viimeinen rutistus, tuo raksaamisen pimeä keskiaika öisine työtunteineen ja satoine pullokoreineen on päättynyt. Uusi on ovella.

Eikä ehdi edes hengähtää.

Ei, älkää, älkää vain luulko, että valitan kokoajan. Ei, sitä vikaa minussa ei ole. Tämä on vain vakituinen tapani kertoa, että takana on ainutkertainen työrupeama kaiken rakentamisen suhteen ja edessä on uusi tuntematon, johon on valmistauduttu huolella.

Ei, älkää luulko, että se työ tähän päättyisi – tästä se vasta alkaa. Tästä alkaa esityskausi, tästä alkaa hiominen, esitys esitykseltä tarkentaminen, tästä kasvavat yksityiskohdat ja tästä tarkentuu rytmi. Tästä se lähtee vasta käyntiin. Tästä alkaa sen elämä.

Tästä alkaa Reviisori.

Tästä jatkuu oppiminen.

Miksi tätä sitten tekee? Esseisti Antti Nylén vastasi taannoin pääministerimme taideteoriaan (”taide tekee sielulle hyvää niin kuin liikunta keholle”) jokaisen taiteilijan olevan marttyyri ja Kristus. Muistutukseksi siitä, että taide ruhjoo tekijäänsä ja syö ihmistä. Vasta-alkaneena voin todeta: se on totta, itsestä tätä rutistetaan. Pahimmillaan rutistetaan kaksin käsin kuin märkää paitaa kuivaksi. Parhaimmillaan se vain imee veret ja lakaisee sydänjuuret. Mutta mielestäni entistä tärkeämpi kysymys onkin, että miksi?

Uskon vilpittömästi, että taiteen tehtävä on pyrkiä utopiaan, taistella jatkuvasti epäkohtia vastaan ja näyttää aika tunteina, ajatuksina, herättää ja kuten kerran kuulin sanottavan: ”rakentaa salaa yhteiskuntaa.”

Riittäisikö se vastaukseksi?

Kuitenkin oli se mitä oli, seison tänään uskomattomien, lahjakkaiden ihmisten keskellä ja hengitän sitä. Elän elämäni ihmeellisintä aikaa ja haluaisin pysäyttää ajan. Se on kuitenkin vielä mahdotonta, onneksi. Teatterin lavalla voin kuitenkin juosta aikaa karkuun. Voin kulkea sitä tietä täysin paljaana, arkailematta, ja voin sillä tiellä kätkeytyä, verhoutua jonkun taakse. Voin juosta sinne, voin paetakin. Parasta kuitenkin on se, että voimme olla siellä yhdessä.

Se on tämän elämän, tämän esityksen tärkein voima.

Me.

Ja mitä kuitenkaan olisi blogiteksti ilman Tuntematon sotilas -sitaattia? En tiedä, en ole vielä koskaan kirjoittanut moista. Alikersantti Lehdolta löytyi sitä paitsi yksi tematiikkaamme sopiva.

”Ei täällä auta itku. Saatanallinen ralli päälle vaan. Se on raakaa peliä kun hevoset nai, siinä tanner jyskää ja aitaa kaatuu.”
REVII$ORI – lisätiedot ja lipunvaraus →