Tämän junan päätepysäkki on - Lahden kansanopiston teatterikoulutus
28.4.2018 | Kirjoittanut: Elena Kantinkoski

Tämän junan päätepysäkki on

Aamupala syömättä, hampaat pesemättä, laukku pakkaamatta. Juna lähtee Rautatieasemalta klo 07.30, ja jos lähden viimeistään tasan klo 07.17, mä ehdin vielä. Jos myöhästyn, joudun ottamaan InterCityn joka maksaa 11 euroa, ja se on liikaa opiskelijalle joka kulkee joka päivä Z-junalla Lahteen ja takaisin. Aseman edustalla mies soittaa haitaria joka aamu. Me tervehdimme joka aamu. Istun joka aamu samalle paikalle junassa, mutta ai että niiden hirttoköysien määrää jotka vilisevät silmissä jos sillä paikalla istuu joku muu. Mielenosoituksellisesti istun toisaalle, mutta vaunuahan en vaihda.

Junassa luen Hesarin, täytän Metron ristikon tai nukun lisää. Joinain aamuina olen jopa pakannut aamupalan mukaan, mutta kun en ole, tarttuu K-Marketista roiskeläppä käteen.

Olen luokaltamme ainoa, joka tulee kouluun aamuisin Helsingistä. Rupesin tekemään niin vasta joululoman jälkeen, kun huomasin, että opiston sisäilma on liian raskas minulle hengittää. Olin uupunut ja tukkoinen, mutta Helsinkiin siirryttyäni olen voinut merkittävästi paremmin. Muut luokkalaiseni asuvat opiston asuntolassa tai Veskun kerrostaloyksiköissä, ja viettävät huomattavan ajan yhdessä. WhatsAppin ryhmäkeskusteluun kalahtaa päivittäin “Leffa tänään, klo 20?”, “Iltapalaa, anyone?”, “Kirjastoseura hakusessa!” jne, ja se syö minua missata kaikki tämä. Minäkin istuin iltapalalla vielä syksyllä mukana, katsomassa telkkarista Maria Veitolaa popcornit kädessä. Keskustelut, iltavenyttelyt ja ruoanlaitot yhdessä toivat yhteisöllisyyden tuntua ja helpottivat sitä aina niin vaikeaa ryhmään kuulumisen tunnetta. Onhan siinä puolensa, nukkua kotona poikaystävän vieressä, mutta kyllä hänen vierestään voi asuntolastakin herätä. Silloin olisi edes saanut käydä päivän tapahtumat vielä muiden kanssa läpi ja jauhaa shaibaa iltamyöhään.

Päivällinen klo 16. 17.20 lähtee juna puksuttamaan takaisin minä kyydissään, samalla paikalla kuin aamullakin. Helsingissä ehdin nähdä vielä kavereita ja palloilla ympäriinsä, mutta mielummin olisin katsomassa Arrivalia auditoriossa, tunkemassa sipsejä suuhun.

Elena Kantinkoski