Rakkaudesta ja muistamisesta - Lahden kansanopiston teatterikoulutus
10.5.2015 | Kirjoittanut: Eero Leichner

Rakkaudesta ja muistamisesta

Katselen auringon lämmittämää asfaltin pintaa tummien aurinkolasieni linssien läpi. Maasta kumpuaa taivaalta laskeutunut kirkas valo, joka saa kevään ensimmäiset ulkoilmaa haistelevat tennarit näyttämään raikkailta ja hyvännäköisiltä, ja niitä säestää talitiaisten rauhoittava viserrys sekä tuntemattoman kuin talvihorroksesta heränneen kultaisen noutajan leikkisä ääntely. Istun kansanopiston viereisellä puistonpenkillä – takkini on edestä auki, ja annan kevättuulen hivuttautua flanellipaitani läpi rintaani viilentämään, kuten lämpiminä kevätpäivinä tuleekin!

Tummat pilvet liikkuvat kohti Kajaania.
Agit-Prop kuuluttaa läpi kuulokkeiden.
Aurinkolasit tuntuu perkeleen hyvältä!

Istun ulkona usein, erityisesti viime aikoina, seuraten kevään tuomaa kollektiivista huolettomuutta; rauhaa, jota ihmiset stressaavan pimeän talven jälkeen hakevat raikkaasta tuulenvireestä ja kesää kohti kiihtyvästä kaupungin rytmistä. Kyllä te varmaan ymmärrätte miksi minä näin teen; katoan todellisuudesta nauttiakseni hetken ajan kaupungista, jossa en ole syntynyt, ihmisistä, joita en tunne ja auringosta, jota en muuten näkisi.

Te ymmärrätte.
Te.
Kouluihin hakevat, Kokeisiin lukevat, Keväästä nauttivat = KKK.

Elämä Revii$Orin jälkeen ei ole ollut lähimainkaan helppoa! Olen eksynyt, kadonnut. Mieleni pursuaa epäilyksiä, turhautumisen tunteita, patoutunutta ahdistusta.

En voi hyvin.

Näin olisin visertänyt jonain toisena keväänä, mutta en sano sitä nyt, sillä se ei omasta näkökulmastani katsoen pitäisi paikkansa. Oloni on, katsokaas, kaiken tuon ahdistuksen ja väsymyksen,
proggiksen jälkeisen hämmennyksen,
lauluillan tuoman haikeuden,
kokeiden aiheuttaman omassa päässään rimpuilun sivussa, outoa kyllä, varsin tyytyväinen.

Sanakirja sanoo, että tyytyväinen pitää jotakin riittävänä ja/tai siedettävänä. Siinä se on. Minä toden totta siedän tämän hetkistä elämääni, eikä se välttämättä ole huono asia. Minä hyväksyn olotilani sitä sen suuremmin suurentelematta.

No niin. En tiedä enää mistä puhun… Olen vain niin sekaisin. Kadonnut – kuin en eläisi samaa päivää kuin muut ihmiset ympärilläni tai hengittäisi samaa ilmaa.

Päivärytmiini kuuluvat ”satunnaiset” oppitunnit + säännölliset ruokailuajat, ja kaiken sen ympärille laajenee ahdistuksen kruunaama opiskelu mahdollisia tulevia kouluja varten. Viime viikkoina, kun teakin kokeiden toinen vaihe oli minulla vasta edessäpäin, ja olen oman koulumme käytävillä kohdannut luokkalaisiani (jotka tuntuivat silloin kaiken sen keskellä olevan vain outoa taustahälinää), olen vain laskenut vaivaantuneesti päätäni.

En voi keskittyä nyt teihin. Pitää lukea.
Lauma on minulle jokin itseisarvo.
Pelottaa.

Kun jokin tärkeä produktio haudataan – kuten Revii$Ori lauantaina 18.4. – ei sitä heti oikein käsitä. Siinä menee muutama päivä, viikko tai enemmän, kunnes lopulta tulee uusia produktioita ja uusia esityksiä. Joku hihkaisi meidän lauluillassamme, puolitoista viikkoa Revii$Orin viimeisen esityksen jälkeen (miettikääpä hetken sen ajan pituutta pääkopassanne, punnitkaa: puolivituntoista viikkoa), että se tulisi olemaan Lauman viimeinen yhteinen esitys. Juuri sillä sekunnilla jalkani laskeutuvat sakean unenomaisen pilven läpi, tömähtäen vankkaan maahan, meidän todellisuuteemme.

Tumps.
Elän nyt samaa päivää, hengitän samaa ilmaa.
Ymmärsin eläneeni hurmoksessa, jota esityskautemme survoi alas kurkustani. Elän siinä vieläkin. Illuusiossa. Että jokin olisi ikuista, että LAUMA olisi ikuista.

Vain muutos on pysyvää.

Tekisi mieli oksentaa. Laulaa. Lukea kokeisiin. Oksentaa taas uudestaan. Pyhä Pyhä Pyhä Pyhä. Maa, jolla alastomat jalkani nyt seisovat, on kylmä ja likainen.

Pilvi, jolla silmät ummessa jalkojani lepuutin, liikkuu nyt kohti Kajaania.

Meidän linjalla muistutetaan koko ajan sitä, että ”totutelkaa siihen ajatukseen, valmistautukaa, että tämä koulu tulee päättymään.” Kuulemma se on ollut paha paikka monelle. Lähteä silloin aurinkoisena kevätpäivänä.

Näin se on. Tämä koulu on ollut enemmän kuin koulu. Mutta entä sitten? Miten siinä muka reagoisi?
Miten minä silloin reagoin?

Pettävätkö jalat? Alanko itkeä? Parkua? Mitä sanon luokkalaisilleni, perheelleni, kun he lähtevät? Halaanko heitä siihen asti, kunnes he päättävät jäädä vielä pariksi tunniksi? Vai avaanko vain kaljan ja revin julisteet seiniltä? On vaikea sanoa. Henkinen romahdus, josta kaikki varoittavat, kuullostaa kauhean kaukaiselta ja oudolta. Epätodelliselta. Olen aina pitänyt itseäni kauhean tunnevammaisena ihmisenä. En itke juuri koskaan. Lukiossa kamppailin sen ajatuksen kanssa, että en ehkä koskaan kykenisi rakastamaan. Niin, no… Henkinen romahdus olisi siisti juttu, itseni kohdalla. Mutta mitä jos en tunne mitään? Onko tunteettomuus itsessään tunne myös? Onko sekin reaktio? Mitä on rakkaus?

Uudet koulut. Uudet vuodet. Sama tuleva kesä kuin viimekin vuonna. Olisin hakenut teatterikoulutuksen II. linjalle. Nyt en voi. Sitäkään ei enää ole. Sekin loppuu. Lahti. Vanha väistyy. Mitä teen. Pelottaa. Mutta toisaalta ei pelota. Meidän koulu loppuu kolmen viikon päästä. Tasan kuukauden päästä en asu täällä enää.

Ehkä siksi minua – ja montaa muuta – onkin ahdistunut niiiiiiiin paljon viime aikoina. Kaikkia pelottaa tuleva. Kaikkia hirvittää uusi. Mitä minä teen, kun tämä vuosi loppuu? Mitä minä teen ilman Laumaa? Enhän tule näkemään heitä enää tällä tavalla joka päivä. En tule menemään heidän kanssaan maanantaisin akrobatian tunneille. En tule treenaamaan heidän kanssaan tekstiä yömyöhään. Juhlimaan ensi-iltaa. Järjestämään ravintolaa. Valmistamaan lastennäytelmää viidessä päivässä. Katsomaan toistemme kevätdemoja. Ei. Ei enää ikinä sitä. Mitä tekisin seuraavaksi? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Vain muutos on pysyvää.

Tänään tuli tietoon, ketkä pääsivät Teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutusohjelman kolmanteen vaiheeseen.

Niitä oli kymmenen.

Puolet heistä on käynyt Lahden kansanopiston teatterikoulutuksen. Neljä heistä opiskelee täällä tällä hetkellä. Kaksi heistä on luokallani. Ylpeyden ja suunnattoman rakkauden tunne on huumaava! Kokeen, joka on silmissäni näyttänyt mahdottomalta, ylitsepääsemättömältä, ovat päihittäneet minulle tärkeät ja rakkaat ihmiset. Katson heitä silmiin. Halaan. Pidän kädestä.

Olet ihan vitun hyvä. Ja kaunis! Sitä en muistanut sanoa…
Uusi tulee aina.
Koulu ei sitä ole.

Kävimme tässä vähän aikaa sitten vilkasta keskustelua ruokalassa. Spekuloimme elämäämme, yllätys yllätys, tulevaisuudessa. Puhuimme meidän suurimmista unelmistamme. Perheestä, omakotitalosta, taiteen tekemisestä. Yksi mielikuva oli minun lempparini:

On kesä. Puutalo Käpylässä. Grillausta. Avaan kaljan ja kääntelen nakkeja tulisten hiilien päällä. Sitten kuulen supatusta. Laumalaisia on tullut! Tarjoan heille kaljan ja jäädään odottelemaan muita. Kaikilla on aurinkolasit silmillä. Me olemme asunneet vuoden yhdessä. Silloin joskus? Muistatteko? Sitten tulee lisää porukkaa. Pikku hiljaa. Vihreä ja kesäinen nurmikko takapihallani peittyy vanhojen luokkalaisten alastomista jaloista. Joku soittaa kitaraa. Jollakin on vauva. ”Otatko perunasalaattia? Sitä ei saa jäädä yli.” Auringonlasku. Rakkaus. Silloin katotaan toista ihmistä silmiin. ”Annatko toisen bissen?” Timo saapuu perheensä kanssa. Halataan, kuten vanhat ystävät halaavat. Katson heitä yhtä lempeästi kuin silloin ennen nukkumaanmenoa – kun nukuimme samassa kasassa keittiön lattialla. Pojat kaljuuntuvat kauniisti.

Aika juustoista. Kornia. Pahoittelen siitä. Mutta ymmärrätte pointin? Ei ole mielestäni lainkaan mahdoton ajatus. Tässä talossa saa, nähkääs, elinaikaisia ystäviä. Niin hieno asia tämä teatterikoulutus on. Koska täältä ei, niinku oikeasti, lähde koskaan.

Uusi tulee. Tulee uudet keväät, uudet kesät. Uusi luokka tulee ensi vuonna. Uusi esitys. Revii$Ori on nyt haudattu kunnialliseen teatterikoulutuksen arkistoon.

Katson uudestaan luokkalaisiani. Hymyilen.

Anteeksi, että en ole puhunut sinulle pariin päivään.
Anteeksi, etten halannut sinua eilen.
Anteeksi, etten muistuttanut, kuinka kauniita olette.

Oma toinen vaiheeni Teakin kokeissa on jo ohi. Nyt odotetaan tuloksia seuraavaan vaiheeseen päässeistä. Pian loppuu tämä valheellinen ahdistus, jota kaikki potevat. Tämä pirullinen teak. Tekee kipeää katsoa hermostuneita luokkalaisia. He eivät usko omiin voimiinsa. Kuten en minäkään. Mutta kuulkaa! Muistatteko, kun vuoden alussa maaduttiin Lahden kansanopistoon. Nostettiin jalat kohti taivasta, ja sanottiin, että: En haluaisi olla missään muualla. Muistatteko, kun treenattiin dialogidemoihin? Kun oltiin vielä lapsia.

Tämä hetki on nyt. Kupla puhkeaa, kun se putoaa maahan. Vai puhkeaako? On niitä sitkeämpiäkin kuplia. Uusi tulee. Uusi kesä. Uudet koulut. Uudet esitykset. Uudet Revii$Orit. Mutta LAUMA pysyy!

Muistakaa nyt, perkele!
Teillä ei ole mitään hätää.
Uusi tulee aina.

Voisin loputtomiin toitottaa, että tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.
Tämä on ollut elämäni merkittävin vuosi.

Se ei johdu teatterista. Ei koulusta. Vaan teistä, Lauma. Olette rakkaita. Muistakaa se. Ei mitään hätää. Pus, pus! Rakastan teitä.

Lauluillassa minun oli vaikea laulaa Chydeniuksen Nuoruustangoa. Ottaa rinnasta. Katson yleisöä. Katson vuolaasti itkeviä Misa Palanderia ja Emma Mattilaa. Katson sivusilmällä Pyryä vierelläni. Markku seisoo edessäni. Tässä on hyvä. Tähän minä maadun. Tässä jalkani ovat.

Lauloin Nuoruustangon täällä viimeksi pääsykokeissa. Kun en vielä osannut laulaa. Tosin silloin vain musiikinopettajalle, Arille, ja laulunopettajalle, Ingelle. Nuoruustango oli ensimmäinen JA viimeinen biisi, jonka sillä lavalla lauloin. Auditorion valkoisella stagella. Josta näköyhteys ikkunasta ulos on moitteeton. Tai, kuka sen tietää, ehkä tekee mieli hoilottaa siellä vielä seuraavan vuosikurssin nasuttajaisissa. Uusi tulee aina.

”Huominen päivä ei meitä
Vaaranna varjollaan
Kun sinun saan vain olla
Täysin ja kokonaan.”

Lauluiltakuvat kevään lauluillassa 29.4.2015 ottanut Mari Kaakkola.
Muut kuvat Lahden kaduilla 8.5.2015 tapahtuneesta Teatteri I:n tanssillisesta performanssista.

Palaa sivun alkuun